25 vuotta sitten seisoin vanhimman tyttäreni Amin kanssa melkoisen ison vatsani kanssa kaupan lihatiskin ääressä odottamassa vuoroani. Ami oli  tuolloin 3,5v ja verbaalisesti lahjakas ja sanavalmis (kehen lienee tullut). Oli melkoisen runsas ihmisjoukko viikonloppuostoksillaan, tuolloin ei ollu vielä valmiita pakkauksia vaan kaikki lihat ja kalat ostettiin lihatiskistä. Ami tuijotti mun isoa vatsaani ja näin miten aivoissaan surisi. Olihan hän juuri käynyt pitkät keskustelut isänsä kanssa tullessaan hoitopaikastaan Hilkan luota, oli keskusteltu vauvasta ja siitä, miten se voi olla äidin masussa.

Tunsin Amin tuijotuksen ja tajusin sen tajunneen, että koko estradi olisi vain hänen, jos nyt avaisi suunsa. Yritin houkutella sitä hakemaan vaikka maitoa kylmäkaapista, saadakseni sen jaloistani pois. Mutta eihän se mihkään lähtenyt ... tuli mun vuoroni ja ennen kuin ehdin hihkaista mitään jauhelihasta, niin Amin kirkas ääni kuului alhaalta vierestäni:"Tua vauva on menny meidän äitin vattaan Hilkan Enskan pippelistä!"

Koko porukka hiljeni lihatiskillä ja katsahti vaivihkaa mun mahaani ja kohteliaasti olivat niin kuin eivät olisi mitään kuulleetkaan. Mietin hetken, että alanko puolustautumaan tai selittämään mitään vai otanko tyttäreni ripitettäväksi. Katsoin vain parhaammaksi pyytää 400 grammaa sikanautajauhelihaa.